Kaiken se kestää

Kaiken se kestää, rakkaus nimittäin. Alex Capusin kirjassa Léon ja Louise rakkaus kestää kaksi maailmansotaa, Léonin avioliiton ja viisi lasta sekä monta muuta vastoinkäymistä. Leon ja Louise tapaavat nuorina ensimmäisen maailmasodan aikana ja rakastuvat. Sodan (ja erään kateellisen pormestarin) takia he kadottavat toisensa vuosikausiksi, kunnes taas törmäävät sattumalta.

Tyylillisesti kirjassa on haettu samaa tunnelmaa kuin Amelie-elokuvassa, ja se muistuttaa myös hiukan Foenkinosin kirjaa Nainen, jonka nimi on Nathalie. Capus ei kuitenkaan mielestäni täysin onnistu tässä satumaisuuden ja ilmavuuden tavoittelussa. Parhaimmillaan hän on kuvatessaan Léonia ja hänen omintakeista normandialaissukuaan, mutta Louise jää hahmona aika vieraaksi. Samoin teksti ei välittänyt minulle näiden kahden välistä rakkautta ja intohimoa kovin vahvasti.

Tarina itsessään on jotenkin aika mukava, Léonin ja Louisen elämiä on kiinnostava seurata ja siinä samalla tulee kerranneeksi myös eurooppalaista historiaa. Yllättävän ison osan kirjassa saa Pariisin miehitys toisessa maailmansodassa.

Kirja on minusta hieman hassu kokonaisuus aiheita ja tyylejä, mutta toimii kuitenkin kohtuullisen hyvin. Kirjaa oli kiva lukea ja se onnistui puutteistaan huolimatta imaisemaan mukaansa. Plussaa siitä, että se ei ollut imelä tai pateettinen, vaikka aiheesta voisi niin päätellä. Helppoa ja kevyttä luettavaa vaikkapa nyt Alice Munron välipalaksi. Toimii varmasti hyvin myös loma- ja matkalukemisena. Plussaa vielä siitäkin, että kirja on nätti.

Image

Too Much Happiness, so not

Muutin Belgiaan, löysin suomenkielisen kirjallisuuspiirin ja päädyin lukemaan Alice Munroa englanniksi. Kirja ja kieli oli vapaavalintainen, valitsin aika sattumanvaraisesti 2009 julkaistun Too Much Happiness alkuperäiskielellä. Tämä oli ensimmäinen Munroni, vaikka se on ollut lukulistallani jo kauan ennen Nobelia. Suhtaudun hieman epäilevästi novelleihin, samoin myös ehkä Munron aihepiireihinkin.

Aikamoinen tuttavuus, sanon vaan. Munron teksti on todella taitavaa. Ihan uskomatonta, miten joku voi kirjoittaa niin paljon niin vähällä. En tarkoita, että Munro olisi varsinaisesti niukka. Tarkoitan sitä, miten hienosti hän pystyy kuvamaan ihmisen olemusta ilman turhia ”ikään kuin” ja hänestä tuntui kuin” selityksiä ja ilman turhaa symboliikkaa. Taitavalla rytmillä hän kertoo lukijalle tarinan, josta lukija käsittämättömällä tavalla tavoittaa jotain tarinan hahmojen olemuksesta.

Mutta. Munro kirjoittaa taitavasti, mutta ehkä minun makuun jopa hieman tylsästi. Tai oikeammin tylsistä asioista. Ja surullisista ja kauheista asioista, tympeistä ihmisistä, joissa on kaikissa joku semmoinen kylmyys, jota kavahtaa. Lukemassani kirjassa oli joitain hirveitä ihmiskohtaloita ja paljon oikeastaan aika vastenmielisiä ihmisiä. Minäkertojat olivat joko pahaa tekeviä tai avuttomia pahan kohteita. Kirjaa oli minusta erittäin raskas lukea, välillä tuli suorastaan paha olo siitä kaikesta ihmisen julmuudesta ja elämän raadollisuudesta. Lukipiirissä oltiin hyvin samaa mieltä.

Luin Goodreadsista ja kotimaisista blogeista Munrosta ja tästä kirjasta. Ihmiset kyllä oikeasti rakastavat Munroa! Monelle hänen novellinsa ovat olleet suorastaan elämää muuttavia kokemuksia. Eräänkin kirjoittaja mukaan Munro tavoittaa loistavasti sen julmuuden, joka meissä kaikissa lapsena asuu. Kyseisessä novellissa kaksi lasta olivat hukuttaneet kolmannen. Minulle Munron hahmot eivät edusta ihmisyyttä vaan jotain epänormaalia, vinksahtanutta. Olen kuitenkin iloinen, että kirja tuli luettua. Ja arvostan Munron taitoa niin paljon, että haluan lukea myös toisen hänen kirjoistaan. Kunpa vain löytäisin jonkin vähän valoisamman kokonaisuuden.

IMG_5666

Melkein liian hyvä lomakirjaksi

Nyt kävi niin, että taannoisella lomamatkalla mukana oli niin hyvä kirja, että sen intohimoinen lukeminen haittasi jo melkein lomailua. Tai lomailu haittasi sen lukemista, näkökulmasta riippuen. Amor Towlesin kirja Seuraelämän säännöt tarttui mukaan kirjakaupan pokkarihyllystä pikaisen valintaprosessin päätteeksi. En tiennyt siitä etukäteen mitään ja vähän jopa mietin, että mahtaako se olla liian imelä tai lälly.

No ei ollut. Kirja sijoittuu 1930-luvun lopun New Yorkiin ja sen päähenkilöt ovat nuoria aikuisia seuraelämän ja myös oman elämänsä sokkeloissa. Kertojana kirjassa on älykäs ja pätevä Katey Kontent, venäläisimigrantin lapsi, joka on päätymässä kauas vaatimattomista juuristaan. Kateyn lisäksi kirjan päähenkilöitä ovat hänen hyvät ystävänsä Eve ja Tinker. Ja tietenkin New York. Ja aikakausi.

Kirja on kasvutarina, tarina rakkauden ajoitusongelmista ja ihmismielen oikullisuudesta. Ja ystävyydestä ja sen heikkouksista. Kuulostaa aika pateettiselta, mutta sen karikon kirja välttää minusta lähes kokonaan. Varsinkaan Kateyn hahmossa ei ole mitään pateettista. Kirjan tarina sinällään ei ole maailmaa mullistava, mutta se on kerrottu niin mahtavasti, että kirjaa oli lähes mahdoton laskea käsistä. Kirjassa soi jazz ja siinä rakennetaan hyvin visuaalista kuvaa 1930-luvun lopun elämästä ja New Yorkista. Kirja on täynnä kirjallisia viittauksia klassikoihin, Kateyn ikisuosikki on Charles Dickens.

Amor Towles on itse noin viisikymppinen sijoitusammattilainen New Yorkista, enkä voi ymmärtää miten hän osaa niin hyvin kirjoittaa alle kolmikymppisen nuoren naisen äänellä. Kateyn hahmo on niin todellinen ja niin mainio, että häntä tuli ikävä kun kirja loppui. Muutenkin teksti  ja tarinan kuljetus on todella nautinnollista. Myös Hanna Tarkan suomennos on hyvä. Kirja on kirpeä ja hauska, mutta myös haikea. Toimi hyvin Espanjan helteessä,  vielä paremmin se olisi toiminut syksyisinä iltoina oman sohvan nurkassa. Varsinkin jos olisi juuri varannut lennot New Yorkiin.

Olen taas myöhässä liikkeellä, sillä Seuraelämän säännöt ilmeisty suomeksi jo yli vuosi siten ja silloin siitä kirjoiteltiin blogeissakin. Sinisen linnan  kirjastossa siitä pidettiin, mutta Ilselässä ei. Mielenkiintoista, miten yhden ja saman kirjan voi kokea niin eri tavalla! Tänä kesänä Amor Towlesilta on julkaistu uusi kirja Eve in Hollywood, joka kertoo Kateyn ystävän Even elämästä Hollywoodissa. Ajattelin saalistaa sen käsiini pian, vaikka olenkin hieman pettynyt, että kirja ei enää kerro Kateysta.

Loistava Jennifer Egan

Alkukesästä luin Jennifer Eganin kirjan Aika suuri hämäys ja se oli suorastaan loistava. Se on episodiromaani tai melkein novellikokoelma, joka koostuu erillisistä ja keskenään jopa eri tyylisistä tarinoista, jotka kuitenkin sitoutuvat hahmojensa kautta yhteen ja muodostavat kertomuksen siitä, miten elämä ja kohtalo kuljettavat ihmistä nuoruudesta eteenpäin.

Tarinat ja niiden hahmot pyörivät tavalla tai toisella levutuottaja Benny Salazarin ympärillä ja ulottuvat ajallisesti 1970- luvulta tulevaisuuteen 2020-luvulle asti. Aihepiiri tuntui aluksi hieman etäiseltä ja ensimmäisen tarinan hahmo kuivakalta, mutta lopulta luin kirjan hirveällä innolla ahmien. Eganin tapa kirjoittaa on käsittämättömän sujuva ja se oli suomenettu mallikkaasti.  Olen episodiromaanien ja -elokuvien ystävä ja tykkäsinkin kovasti kirjan rakenteesta. Kirja on todellinen lukuromaani, jota on mahdoton laskea kädestä ennen loppua!

Pari viikkoa sitten sain käsiini Eganin toisen suomennetun romaanin Sydäntorni. Jälleen kerran loistava kirja! Ja taas minä ahmin ja ahmin! Muutama pitkä junamatka meni kuin heittämällä tätä kirjaa lukiessa. Kirja on todella erilainen rakenteeltaan ja juoneltaan kuin Aika suuri hämäys, mutta imu on sama.

Sydäntornissa on kaksi rinnakkaistarinaa; tarina jossain Euroopassa sijaitsevasta linnasta ja sen amerikkalaisesta omistajasta ja tämän suurista (ja omituisista) suunnitelmista sen suhteen, ja tarina vankilan kirjoitusryhmästä. Mikä on totta ja mikä on tarua? Kuka kukin on missäkin tarinassa? Kummassakin tarinassa on kyse sekä ihmiskohtaloista että ihmisten välisten (valta)suhteiden dynamiikasta. Egan tavoittaa jotain hyvin oleellista ihmisistä olematta liian selittävä tai alleviivaava. Todella hienosti rakennetut kertomus ja hahmot. Teksti on jälleen erittäin sujuvaa ja hyvällä tavalla helppoa.

Eganin kirjat olivat parhaita lukukokemuksia pitkiin aikoihin. Olen todella kaivannut tämän kaltaisia kirjoja. Hyvä tarina ja rakenne sekä taitava, mutta konstailematon kieli. (Onhan niitä, mutta en ole hetkeen löytänyt mitään uutta ja kiinnostavaa juuri tähän lokeroon, jota en nyt osaa tarkemmin määritellä.) Tiedättehän, kirjaa lukiessa kokee lukevansa jotain todella hyvää ja älykästä, mutta ei niin ”älykästä”, että sujuvuus ja viihdyttävyys kärsisi.  Molemmissa kirjoissa on Heikki Karjalaisen suomennus, onnistuneita nekin.

Mustikkakummun Anna oli kirjoittanut kivan arvion Aika suuresta hämäyksestä ja lisää Sydäntornin juonesta voi lukea vaikkapa Järjellä ja tunteella -blogista.

Koukuttavia tarinoita synkästä Barcelonasta

Luin eilen loppuun Carlos Ruiz Zafónin kirjan Taivasten vanki. Se muodostaa yhdessä edeltäjiensä Tuulen varjon ja Enkelipelin kanssa ”Unohdettujen kirjojen hautausmaa” -kirjasikermän. Kirjalijan mukaan jokainen kirja on oma itsenäinen kokonaisuutensa ja ne voidaan lukea missä järjestyksessä tahansa. Itse luin ne ilmestymisjärjestyksessä, mutta liian pitkällä aikavälillä. Vaikka kirjat ovat itsenäisiä tarinoita, ne nivoutuvat oleellisesti yhteen hahmojensa ja heidän kohtaloidensa kautta ja harmitti kun en muistanut kaikkea edellisistä kirjoista. Järjestyksen suhteen mietin sitä, että ehkä keskimmäinen eli Enkelipeli kannattaisi lukea vasta tämän Taivasten vangin jälkeen. Viimeisimmässä kirjassa Enkelipelin tietyt sumeudet saavat loogisen selityksen. (Olin nimittäin Enkelipeliä lukiessani hieman pettynyt sen yliluonnollissävytteisiin käänteisiin, mutta nyt tajusin mistä oli kyse.)

”Unohdettujen kirjojen hautausmaa” -sikermä sijoituu synkkään, sateiseen ja tuuliseen Barcelonaan 1910 – 50 luvuilla. Kirjoja hallitsee vahvasti 1936 puhjenneen sisällissodan ja sitä seuranneen Francon diktatuurin aikainen pelon ja väkivallan ilmapiiri. Kirjojen päähenkilöiden kautta Zafón kuvaa sodan ja diktatuurin mielivaltaista väkivaltaa ja järjettömyyttä. Tuntuu, että Zafon kirjoittaa kauniin, aurinkoisen ja välimerellisen Barcelonan synkäksi vertauskuvana kuvaamiensa ajankohtien pelolle ja synkkyydelle.

Zafónin kirjat ovat jännitystarinoita, jotka nivoutuvat kirjakauppaa pyörittävän Semperen perheen ympärille, ennen kaikkea Daniel Semperen ympärille. Keskeistä tarinoissa on kirjat, ja juuri usko kirjoihin, tarve suojella niiden tarinoita ja kirjoittajia ajaa Semperen perheen vaarallisiin seikkailuihin. Toinen mahtava voima kirjoissa kirjallisuuden lisäksi on rakkaus. Itsepäinen, hullu, omistautuva, toivoton, saavuttamaton ja myös onnellinen rakkaus ajaa kirjan miehiä eteenpäin ja toimii tarinoiden moottorina.

Sekä näissä rakkaus-kuvioissa että kirjallisuuteen liittyvässä ehdottomuudessa on jotain aika naivia ja epäuskottavaa, mutta se ei haittaa. Zafonin kirjat ovat aikuisten satuja, joissa sankarit ovat periaatteen ja kunnian miehiä, pahikset todella pahoja ja naiset kauniita. Tarinoita kuljettaa rakkaus, kunniantunto ja periaatteet , ja kaikessa mustavalkoisuudessaan tämän kaltaiset tarinat ovat toisinaan erittäin hyvää luettavaa.

Kaikesta raakuudestaan ja pimeydestään huolimatta kirjat eivät ole raskaita tai ahdistavia. Zafónin kieli on herkullisen rönsyilevää ja värikästä, jopa vitsikästä, tarinoiden sankarit elämään ja periaatteisiinsa ja ystävyyteen uskovia miehiä (pääosassa on aina mies, mutta naisillakin on roolinsa). Kokonaisuus on ehkä enimmäkseen melankolinen. Juonenkäänteet ovat nokkelia ja monimutkaisia, välillä jopa hieman liian koukeroisia, mutta ehdottomat koukuttavia.

Yleensä pidän hieman realistisemmista tarinoista ja niukemmasta kerronnasta, mutta näistä kirjoista olen tykännyt todella paljon. Teksti ja tarinat koukuttavat ja luin kirjat suorastaan ahmimalla. Kolmas kirja toi taas lisäjännitettä tarinaan ja toivon todella, että tämä ei ole viimeinen kirja sikermästä. Sen verran avoimia koukkuja kirjan loppuun jäi, että jatkoa rohkenee odottaa.

Olisko tässä ollut Semperen kirjakauppa?

Olisko tässä ollut Semperen kirjakauppa?

Krokotiilin keltaiset silmät

Minulla kun on ollut tämä kiinnostus ranskalaiseen kirjallisuuteen viime aikoina, niin luin kesällä Katherine Pancolin kirjan Krokotiilin keltaiset silmät. Kirja oli pokkarina mukana lomalla ja sitähän olikin oikein kiva lukea veneessä sateisina päivinä.

Kirja kertoo Cortesin perheestä ja heidän sukulaisistaan ja ystävistään. Perje hajoaa, kun isä Antonio jättää vaimonsa ja kaksi tytärtään rakastajattarensa takia ja muuttaa Afrikkaan kasvattamaan krokotiilejä. Perheen äiti Josephine on arka ja olemassaoloaan anteeksipyytävä historioitsija. Vanhempi tytär Hortensia on kopea, tunteeton ja erittäin kunnianhimoinen nuori nainen, jonka hyväksyntää Josephine epätoivoisesti kaipaa. Pienempi tytär Zoe on puolestaan suloinen, kiltti, helppo.

Mukana on myös seurapiirikaunotarsisko menestyvän juristimiehensä kanssa sekä ilkeä, kylmä ja manipuloiva äiti miehensä kanssa. Siskosta Iriksestä Pancol on kirjoittanut itsekkyyden huipentuman ja äiti on sekä itsekäs että erittäin ilkeä ja laskelmoiva. Kun joukkoon lisätään vielä puolikuninkaallinen paras ystävä, lähiönaapureita, isäpuolen nuori rakastajatar ja yksi komea nuori mies, on kasassa paksu, mutta viihdyttävä romaani elämästä ja siihen heräämisestä.

Kirja on alkuun jopa hiukan lannistava, koska Josephine on niin aneeminen hahmo, mutta pikku hiljaa hän herää henkiin ja tekstikin alkaa elää sykkivämmin. Osittain juonenkäänteet ovat aika epäuskottavia (mm. se puolikuninkaallinen bestis), mutta kirja ei tavoittelekkaan realistista kuvausta vallitsevasta maailmasta vaan maalaa lukijalle lievästi absurdin aikuisten sadun. Absurdius jättää kuitenkin paljon tilaa realismillekin ja kirja kuvaa kauniisti Josephinen muuttumista anteeksipyytelevästä hiirulaisesta eläväksi ja eläväiseksi naiseksi.

Ei Krokotiilin keltaiset silmät ole mikään kirjallisuuden merkkiteos, mutta kivaa sitä oli lukea. Se oli taas niitä kirjoja, joita piti suorastaan ahmia ja sen kaikki 697 sivua menikin aika heittämällä. Ja tietysti pistin kotiin palattuani varaukseen sen jatko-osan Kilpikonnien hidas valssi. Nyt se on minulla ja ahmin sitäkin hyvällä vauhdilla.

Metsäjätti

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi katkaisen pitkän blogihiljaisuuden hetkeksi ylistääkseni erästä suomalaista kirjailijaa ja hänen kirjaansa. Olin kuullut Miika Nousiaisen Metsäjätistä hyvää ja siksi ostin sen hetken mielijohteesta rautatieaseman pokkarikaupasta matkaluettavaksi eräällä ankealle junamatkalle. Vitsi miten hyvä kirja, jäin heti koukkuun!

Kirja kertoo suuryritys Metsäjätistä ja yhdestä sen tehtaasta pienessä ja ankeassa Törmälässä. Törmälän oma poika Pasi on edennyt Metsäjätin keskijohtoon ja saa epäkiitollisen tehtävän lähteä saneraamaan vanhan kotikylänsä tehtaalle. Tehtaalla on töissä myös Pasin lapsuuden aikainen paras ystävä Janne, jonka elämä on mennyt hyvin eri reittejä kuin Pasin. Miesten yhteys on kadonnut vuosien varrella, mutta Pasin keikka Törmälään yhdistää heidät jälleen.

Pasi ja Janne vuorottelevat kertojaääninä ja heidän kauttaan eletään nykypäivää ja valoitetaan mennyttä. Sekä Jannen että Pasin lapsuus on ollut rankka ja se näkyy kummassakin, mutta vain eri tavoin. Pasi on pyrkinyt ja päässyt pakoon, kauas pois sekä fyysisesti että henkisesti. Janne puolestaan on jäänyt toistamaan vanhaa kuviota kotipuoleen.

Metsäjätti on osuva analyysi tämän päivän globaalista markkinataloudesta ja sen lieveilmiöistä. Se on myös taitava ja aidon tuntuinen kuvaus siitä millaista on ponnistaa elämässään eteenpäin, jos on alkoholistiperheen lapsi, orpo tai muuten kyläyhteisön huono-osaisia. Synkkiä teemoja siis riittää, mutta silti kirja on koukuttava, hauskakin. Kertojaäänet ovat lakonisia ja itseironisia, varsinkin Janne. Nousiainen osaa hienosti pienillä eleillä maalata isoja asioita, mitään alleviivaamatta, yhtään paasaamatta. Hieno saavutus!

En koskaan päässyt Vadelmavenepakolaisen makuun, mutta Metsäjätti on loistava kirja. Sen on havainnut moni muukin; kirjaa ovat kehuneet niin ystäväni (nainen, 36v.)  kuin isänikin (mies, 62v.) ja moni muu.