Sitten saavuin Moskovaan

Nappasin Anna-Lena Laurénin kirjan ”Sitten saavuin Moskovaan” kirjaston tyrkkyhyllystä, koska olen utelias. Olen lukenut Laurenista jostain lehdestä ja hänen elämänsä kuulosti jotenkin tosi jännältä. Ja onhan se jännää olla Ylen kirjeenvaihtajana Moskovassa! Kirja siis kertoo hänen elämästään ja työstään Moskovassa. Kirja kertoo paljon myös henkilöstä nimeltä Anna-Lena, jolla on kiireinen, mutta palkitseva työ, paljon ystäviä ja useampi romanssinpoikanen.

Laurén on erittäin sujuva kirjoittaja ja kirja on myös hyvin käännetty alkukielestään ruotsista. Kirjan tyyli on kevyen jutusteleva ja se on myös aika lyhyt, vain vähän päälle 200 sivua. Sopisi siis oikein hyvin matkaluettavaksi vaikkava Pietarin tai Moskovan junaan. Kirjan mukana pääsi mukavasti kurkistamaan hieman ulkomaankirjeenvaihtajan työhön (rankkaa työtä!) ja sekä venäläiseen elämänmenoon että Moskovassa asuvien ekspattien elämään. Näitä olisin kaivannut ehkä enemmänkin, varsinkin sitä venäläistä arkea.

Minusta Laurénin kirjassa on jotain epäsuomalaista. Vai kuinka moni kolmevitonen on kirjoittanut kirjan, jossa kertoo lähinnä itsestään? Eikös se ole enemmän ikivanhojen valtionpäähenkilöiden juttuja.  Ensin vähän karsastin hänen (yltiö)positiivista minäkuvaansa ja aika henkilökohtaisia pohdintoja mm. rakkauselämästään. Kuka nyt kuvittelee, että jotain kiinnostaisi vieraan ihmisen rakkaudet ja sydänsurut? Kysyy hän, joka sen kirjan suorastaan ahmi! (Ihan pakko oli saada tietää, miten sen tanskalaisen kanssa kävi, tai sen georgialaisen.)

Lopulta tulin siihen tulokseen, että onhan se aivan mahtavaa, että joku oman ikäiseni nainen on ylpeä työstään, tyytyväinen itseensä ja vielä rohkeasti sanoo sen ääneen tässä ”minä vaan oon tämmönen”-ihmisten maassa. Ehkä se on se suomenruotsalaisuus, ehkä ulkomailla vietetyt vuodet. Oli miten oli, jotenkin tykkään tuosta asenteesta.

Ja mitä tulee siihen, että haluaisin lukea lisää niistä venäläisistä, niin heistä Laurén on kirjoittanut kirjan ”Hulluja nuo venäläiset”. Haluan lukea myös ”Vuorilla ei ole herroja – Kaukasiasta ja sen kansoista”, joka valittiin vuoden matkakirjaksi vuonna 2009. Muutenkaan ei tämä Laurén ole katteetta tyytyväinen itseensä ja työhönsä, sillä hän on voittanut jo vuonna 2003 Topelius-palkinnon (suomeruotsalaisen journalismin palkinto) ja vuonna 2010 hänelle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Mitä vielä seuraakaan, mielenkiinnolla jään odottamaan!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s