Koukuttavia tarinoita synkästä Barcelonasta

Luin eilen loppuun Carlos Ruiz Zafónin kirjan Taivasten vanki. Se muodostaa yhdessä edeltäjiensä Tuulen varjon ja Enkelipelin kanssa ”Unohdettujen kirjojen hautausmaa” -kirjasikermän. Kirjalijan mukaan jokainen kirja on oma itsenäinen kokonaisuutensa ja ne voidaan lukea missä järjestyksessä tahansa. Itse luin ne ilmestymisjärjestyksessä, mutta liian pitkällä aikavälillä. Vaikka kirjat ovat itsenäisiä tarinoita, ne nivoutuvat oleellisesti yhteen hahmojensa ja heidän kohtaloidensa kautta ja harmitti kun en muistanut kaikkea edellisistä kirjoista. Järjestyksen suhteen mietin sitä, että ehkä keskimmäinen eli Enkelipeli kannattaisi lukea vasta tämän Taivasten vangin jälkeen. Viimeisimmässä kirjassa Enkelipelin tietyt sumeudet saavat loogisen selityksen. (Olin nimittäin Enkelipeliä lukiessani hieman pettynyt sen yliluonnollissävytteisiin käänteisiin, mutta nyt tajusin mistä oli kyse.)

”Unohdettujen kirjojen hautausmaa” -sikermä sijoituu synkkään, sateiseen ja tuuliseen Barcelonaan 1910 – 50 luvuilla. Kirjoja hallitsee vahvasti 1936 puhjenneen sisällissodan ja sitä seuranneen Francon diktatuurin aikainen pelon ja väkivallan ilmapiiri. Kirjojen päähenkilöiden kautta Zafón kuvaa sodan ja diktatuurin mielivaltaista väkivaltaa ja järjettömyyttä. Tuntuu, että Zafon kirjoittaa kauniin, aurinkoisen ja välimerellisen Barcelonan synkäksi vertauskuvana kuvaamiensa ajankohtien pelolle ja synkkyydelle.

Zafónin kirjat ovat jännitystarinoita, jotka nivoutuvat kirjakauppaa pyörittävän Semperen perheen ympärille, ennen kaikkea Daniel Semperen ympärille. Keskeistä tarinoissa on kirjat, ja juuri usko kirjoihin, tarve suojella niiden tarinoita ja kirjoittajia ajaa Semperen perheen vaarallisiin seikkailuihin. Toinen mahtava voima kirjoissa kirjallisuuden lisäksi on rakkaus. Itsepäinen, hullu, omistautuva, toivoton, saavuttamaton ja myös onnellinen rakkaus ajaa kirjan miehiä eteenpäin ja toimii tarinoiden moottorina.

Sekä näissä rakkaus-kuvioissa että kirjallisuuteen liittyvässä ehdottomuudessa on jotain aika naivia ja epäuskottavaa, mutta se ei haittaa. Zafonin kirjat ovat aikuisten satuja, joissa sankarit ovat periaatteen ja kunnian miehiä, pahikset todella pahoja ja naiset kauniita. Tarinoita kuljettaa rakkaus, kunniantunto ja periaatteet , ja kaikessa mustavalkoisuudessaan tämän kaltaiset tarinat ovat toisinaan erittäin hyvää luettavaa.

Kaikesta raakuudestaan ja pimeydestään huolimatta kirjat eivät ole raskaita tai ahdistavia. Zafónin kieli on herkullisen rönsyilevää ja värikästä, jopa vitsikästä, tarinoiden sankarit elämään ja periaatteisiinsa ja ystävyyteen uskovia miehiä (pääosassa on aina mies, mutta naisillakin on roolinsa). Kokonaisuus on ehkä enimmäkseen melankolinen. Juonenkäänteet ovat nokkelia ja monimutkaisia, välillä jopa hieman liian koukeroisia, mutta ehdottomat koukuttavia.

Yleensä pidän hieman realistisemmista tarinoista ja niukemmasta kerronnasta, mutta näistä kirjoista olen tykännyt todella paljon. Teksti ja tarinat koukuttavat ja luin kirjat suorastaan ahmimalla. Kolmas kirja toi taas lisäjännitettä tarinaan ja toivon todella, että tämä ei ole viimeinen kirja sikermästä. Sen verran avoimia koukkuja kirjan loppuun jäi, että jatkoa rohkenee odottaa.

Olisko tässä ollut Semperen kirjakauppa?

Olisko tässä ollut Semperen kirjakauppa?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s